Pikamatka Ukrainaan vaihtui avustusmatkaksi etulinjan Kupjanskiin

Ukrainan rajalla

Tulimme Ukrainan Unkarin puoleiselle rajalle 28.11. kahdella autolla. Toisessa autossa olivat Taina ja Juha Karjalainen, toisessa Jarkko ja Vesa.

Huomasimme, että rajalle oli monien kilometrien rekkajono. Näytti siis siltä, että tulee pitkä, ehkä viikkojen jonotus. Vesa ja Juha lähtivät tiedustelemaan ja hakemaan pienemmällä autolla elintarvikkeita pitkää jonotusta varten. Me jäimme Retkiheikin kuorma-autolla odottamaan rekkajonoon Tainan kanssa. Ehdimme odotella muutaman minuutin, kun ukrainalainen enkeli/rekkakuski tuli luoksemme ja kehotti ajamaan jonon ohitse, koska viemme humanitaarista apua. Ilmoitimme asiasta veljille ja lähdimme ajamaan kohti raja-asemaa. Pääsimmekin jonon ohitse ja edelleen muutamassa tunnissa Ukrainaan.

Täältä ajoimme yhteistyökumppanimme Betanian vastaanottokeskukseen. Siellä kohtasimme meille jo aiemmin tutuksi tulleet ukrainalaiset ystävämme. Jälleennäkemisen ilo oli lämmin ja koskettava. Saamme kuulua auttajien verkostoon, joka ulottuu Suomeen, Slovakiaan, Puolaan, Norjaan, Tsekkeihin ja moniin muihin maihin, joissa on Ukrainaa tukevia ihmisiä. Purimme osan kuormasta varastoon ja osan suoraan toiseen rekkaan, joka lähti välittömästi viemään tarvikkeita kohti Itä-Ukrainan hätä-alueita.

KIRJOITUS JATKUU KUVIEN JÄLKEEN..

Paluuyritys Suomeen ja suunnitelmien muutos

Olimme yötä Polyanassa hotellissa lähellä avustuskeskusta. Hyvin nukutun yön jälkeen nautimme maittavan aamiaisen hotellissa ja lähdemme Uzhorodiin viemään apua Veikko ja Kirsi Hekkalan työalueen romaaneille. Heille jätimme kalusteita lapsityölle, äitiyspakkauksia ja talvivaatteita.

Tämän jälkeen nukuimme yön Uzhorodissa ja lähdimme kohden Unkarin rajaa. Tässä vaiheessa olimme onnellisen tietämättömiä, että matkasuunnitelmiimme oli tulossa iso muutos.

Päästyämme rajalle kävi ilmi, että yli 7.5 tonnia painavien autojen on käytettävä elektronista tullijonotus järjestelmää. Jonotusajaksi osoittautui 12 vuorokautta. Mikään puhe tullissa ei auttanut. Kerroimme, että auto on tyhjä ja olemme tuoneet humanitaarista apua Ukrainaan. Myös ukrainalaiset ystävämme koettivat vaikuttaa tilanteeseemme korkeidenkin tahojen kautta. Mikään ei auttanut, Isä oli sulkenut tämän oven. Pieni auto meni rajan yli heittämällä. Tästä alkoi Karjalaisten kotimatka, mutta me jäimme Ukrainaan.

Onneksi avustuskeskuksen ukrainalaiset ystävämme tarjosivat meille majapaikan oleskeluajaksemme.

KIRJOITUS JATKUU KUVIEN JÄLKEEN..

Yöpaikka – Kauniissa Polyanan kylässä

Uusi tarkoitus matkalle – Apumatka Itä-Ukrainaan

Raychinien sisarusparvella on hotelli Ukrainassa. Hotelli on samalla leirikeskus, jossa jo ennen sotaa on pidetty leirejä vähäosaisille ukrainalaisille. Nyt hotelli on kokonaisuudessaan auttamiskeskuksena ja palvelee sodasta kärsiviä ihmisiä.

Keskuksesta kulkee jatkuvasti avustuskuormia ympäri Ukrainaa.

Fedor Raychin kysyi aamiaisella, haluaisimmeko tehdä avustusmatkan Kupjanskiin, joka kuuluu etulinjan kaupunkeihin. Pohdimme asiaa noin 10 sekuntia ja kerroimme, että tämähän olisi upea mahdollisuus nähdä Ukrainan tilanne lähempää. Tiedostimme kyllä, että matkaan sisältyy merkittäviä riskejä. Myöhemmin näimmekin juuri maahan ammutun, savuavan dronen jäännökset.

Oppaanamme toimi Ivan, jonka kyydissä lähdimme matkaan, kun olimme pakanneet autoon avustustarvikkeet ja lasten sotilaille lähettämät tervehdykset.

Polyanan keskuksessa oli toipumassa perheitä, joilta oli menehtynyt läheisiä sodassa. Lapset tekivät sotilaille piirroksia, Ukraina-rannekoruja ja lipun nimikirjoituksilla. Saimme viedä tervehdyksen rohkaisuksi Kupjanskin puolustajille.

KIRJOITUS JATKUU KUVIEN JÄLKEEN..

Oppaamme Ivan ja Vesa

Porin Diakonia Ammattikorkeakoulun lahjoja Kupjanskin lapsille

Herkkä ja mieleenpainuva hetki oli lahjojen jakaminen Kupjanskin lapsille, kun samaan aikaan pommien äänet kuuluivat taustalta.

Saimme kertoa lapsille, kuinka suomalaiset lapset ovat osallistuneet lahjojen tekemiseen. Kerroimme lapsille terveiset Suomesta ja lopuksi rukoilimme lasten puolesta, kun samaan aikaan rintamalta kuului pommien räjähdysten äänet.

Jaoimme Kupianskissa myös ruoka-apua tarvitseville ihmisille. Kasseissa oli ruoka-apua kumppaniltamme ja myös Lauttasaaren K-Supermarketin lahjoittamia hernesoppapurkkeja.

KIRJOITUS JATKUU KUVIEN JÄLKEEN..

Rukous lasten puolesta. Pommien ääniä taustamusiikkina. Tämä on todellisuutta, jossa lapset elävät.

Hälytykset, pommit ja dronet

Useissa paikoissa saimme kokea konkreettisesti sodan todellisuuden.

Alas ammuttu drone

Juuri ennen saapumista Kupianskiin osuimme paikalle, jossa hieman aiemmin oli ammuttu drone alas. Savuavia dronen palasia oli ympäriinsä. Hieman ennen kuin ajoimme autolla kyseiseen kohtaan puhkesi autostamme rengas, joka viivytti matkaamme. Ilman renkaan puhkeamista olisimme saattaneet osua dronen kohdalle pahimmilleen.

Sodan äänet läsnä koko ajan

Kupjanskissa räjähdysten äänet olivat läsnä koko ajan. Ne kuuluivat etulinjasta muutaman kilometrin päästä. Tässä todellisuudessa lapset elävät koko ajan. Kaksi päivää lähtömme jälkeen Kupjanskissa kuoli kaksi ihmistä venäläisten pommituksiin. Jumala siunatkoon ja lohduttakoon heidän läheisiään.

Dronejen ilmatorjuntaa

Lähdettyämme Kupjanskista ajoimme lähellä olevaan pieneen kaupunkiin yöksi. Ennen nukkumaan menoa siirsimme jäljelle jääneet avustustavarat toiseen autoon. Samaan aikaan valokiilat halkoivat taivasta ja ilmatorjunta ampui droneja alas. Ystävämme mukaan surinan tapainen ääni, jonka kuulimme oli ohi lentävä drone. Tässäkin varjelluimme iskuilta.

MacDonaldsin evakuointi Livissä

Paluumatkalla pysähdyimme syömään Liviin McDonaldsille. Ruuhkainen McDonalds tyhjeni, kun paikkaan tuli ilmahälytys. Osa ihmisistä meni suojaan maan alla olevaan parkkihalliin, osa poistui muualle. Me menimme autoon ja jatkoimme matkaa kohden Polyanaa.

KIRJOITUS JATKUU KUVIEN JÄLKEEN..

Ilmahälytys Livissä – McDonald’s

Matkan raskain hetki – Loputtomat sotilaiden haudat

Paluumatkalla vierailimme Harkovan hautausmaalla, jossa oli loputon määrä hautoja, joita oli kunnioitettu vainajien kuvilla, kukilla ja Ukrainan lipuilla.

Näky oli lohduton, vaikka tässä oli vain pieni osa Ukrainan sankarihaudoista. Näkyä ei voinut katsoa itkemättä. Kuinka paljon lohduttomuutta, kipua ja murhetta sisältyy näiden kuolleiden sotilaiden läheisten elämään. Monilla sodassa on kuollut useita lapsia, joiltakin kaikki.

Vähintä mitä voimme tehdä on lohduttaa, tukea ja osoittaa rakkautta kärsiville ukrainalaisille.

Pahinta mitä voimme tehdä on sulkea silmämme Ukrainalaisten hädältä.

KIRJOITUS JATKUU KUVIEN JÄLKEEN..

Itkekää itkevien kanssa.

Paluu ja 18 kilometrin rekkajonon ohitus – Kolme ovea aukesi.

Kun palasimme Kupianskista kuulimme, että Puola on avannut rekkaliikenteelle uusia raja-asemia ja jonotusaika on ”vain” 1-2 vuorokautta.

Päätimme lähteä ylittämään rajan tällaisen raja-aseman kautta. Saavuttuamme lähelle Puolan rajaa huomasimme, että jonon pituus oli n. 18 kilometriä. Pahimmillaan viikkojen jonotus!

Hetken asiaa pohdittuamme päätimme lähteä ajamaan jonon ohitse. Kilometrejä ajettuamme jouduimme poliisien pysäytyspisteelle. Poliisin vakava ilme kertoi, että taitaa tulla paluu takaisin jonon hännille. Yritimme ensimmäiselle poliisille kertoa, että olemme vapaaehtoisia Suomesta ja olemme käyneet Kupjanskissa viemässä hätäapua. Hän katsoi meitä epäillen, mutta lähti hakemaan päällikkönsä paikalle. Hetken ihmeteltyään päällikkkkö kysyi ”Suomalaisia?”. Vastattuamme myöntävästi hän näytti meille merkin, että jatkakaa matkakaa.. Näin ensimmäinen ovi oli auki.

Jatkettuamme matkaa päädyimme jälleen uuden rekkajonon hännille. Tilanne näytti toivottomalta, jonossa ei tapahtunut minkäänlaista liikettä. Tie oli kapea ja hieman pelkäsimme lähteä jonon ohitukseen, että emme tukkisi koko tietä. Silloin aukesi toinen ovi: Edellä olevasta autosta tuli Ukrainalainen rekkakuski, joka halusi auttaa meitä. Hänellä oli kaveri toisessa rekassa muutaman kilometrin päässä ja kuski järjesti meille paikan hänen rekkansa perään. Hän tiedisteli kaverilta, milloin autoja ei olisi tulossa vastaan ja sanoi, kun oli paras hetki lähteä ajamaan. Päästyämme toisen rekan luo päätimmekin jatkaa matkaa tien kapeudesta huolimatta. Matkaa oli jäljellä ehkä 7 kilometriä.

Ajettuamme vähän matkaa huomasimme, että seuraava tarkastuspistettä valvoivat ukrainalaiset sotilaat. Jälleen paikalle tuli tiukkailmeinen sotilas. Hän ihmetteli, millä mandaatilla ajelemme jonojen ohitse.

Näytin hänelle Ukrainassa vapaaehtoisten käyttämää ”East Angels” hihamerkkiä. Saimme sellaiset ukrainalaisilta ystäviltämme. Kerroin myös, että olemme suomalaisia vapaaehtoisia ja olemme olleet viemässä hätä-apua Kupjanskiin myös sotilaille, samanlaisille kuin hän itse on. Silloin hänen ilmeensä suli, hän kiitti, hymyili ja näytti kädellään, että jatkakaa matkaa. Näin aukesi kolmas ovi.

KIRJOITUS JATKUU KUVIEN JÄLKEEN..

East Angels – hihamerkki

Apu menee perille

Tämän matkan hätäapua on jo mennyt eri puolille Ukrainaa.

Osansa ovat saaneet lapset, vanhukset, sotilaat, sairaalat, koulut..

Ukrainan avustustyössä erityisen tärkeää on, että kumppani Ukrainassa on luotettava, omaa laajan verkoston ja tekee avustustyötä pyytettömästi ja rakkaudella.

KIRJOITUS JATKUU KUVIEN JÄLKEEN..